torstai 28. lokakuuta 2010

Eino Rahja – Leninin henkivartija


















Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.
Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.















Rahjan veljesten kototalo Tyngällä

Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.

Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.

Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui Jalkalassa Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsa Lyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.

Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. Sieltä Eino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjan oli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahja poistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.



















Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.

Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.
Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin ja Rahja poistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.

Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahjan tehtävä Leninin henkivartijan ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Katso: Rahjan veljekset ja vallankumous
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/rahjan-veljekset-ja-vallankumous.html

Lähdeainesto:
Lauri Järvinen: Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2

maanantai 25. lokakuuta 2010

Juseliuksen saha














Juseliuksen reliefi

Sahateollisuuden läpimurtoaikaa oli Kalajoella 1870-luku. Koko maassa tapahtui suunnilleen samaan aikaan vastaavaa kehitystä, joka oli seuraus sahauskiintiöiden ja höyryvoiman käyttöä koskevien rajoitusten poistamisesta. Kuvernöörikertomuksen mukaan v. 1876 Kalajoen pitäjässä oli yksi sahalaitos, Hannilan raamisaha Pohjankylässä. Vuonna 1877 Kalajoella oli jo kolme sahaa ja neljäs perustettiin vuonna 1882. Höyrysahojen aikakausi alkoi paikkakunnalla hieman ennen vuosisadan vaihdetta. Ensimmäisen höyrysahan Kalajoki sai 1890-luvun alussa. Alb. Wulff rakennutti tuolloin Holman höyrysahan. Wulffin kokemat vastoinkäymiset johtivat pian konkurssiin ja vuosisadan vaihteessa Holman saha siirtyi maineikkaan puunviejän ja valtiopäivämiehen Fritz Arthur Juseliuksen omistukseen.

Holman ja Santaholman sahojen tulo Kalajoen suulle merkitsi todellista läpimurtoa jokilaakson sahateollisuudelle. Juseliuksen sahan aloittaessa toimintansa Suomessa elettiin vielä tsaarinvallan aikaa. Maan itsenäistyminen ja sitä seuranneet muutokset puunviennissä pystyneet lamauttamaan Holman sahaa. Vasta 1930-luvun taitteessa alkanut yleismaailmallinen pulakausi sen teki. Parhaimmillaan Juseliuksen saha työllisti yli sata henkilöä. Työpäivä oli pitkä ja rankka.

Vuorineuvos Fritz Arthur Juselius

Fritz Arthur Jusélius
(13. kesäkuuta 1855 Pori – 8. helmikuuta 1930) oli varakas liike- ja teollisuusmies, vuorineuvos sekä elinkeinoelämän vaikuttaja. Hän toimi aktiivisesti Porin kunnallispolitiikassa ja edusti useina vuosina porvarissäätyä valtiopäivillä. Hän keräsi valtavan omaisuuden puutavarakaupalla, jonka parissa hän työskenteli 50 vuotta. Omaisuutensa hän säätiöi tukemaan lääketieteellistä tutkimusta.
17. toukokuuta 1887 Juséliukselle ja hänen ensimmäiselle vaimolleen, Blenda Moliisille, syntyi tytär, Sigrid Jusélius. Tytär oli isälleen kaikki kaikessa, ja vaikka Sigrid kuusivuotiaana vanhempiensa erottua muutti äitinsä mukana Tukholmaan, ei yhteydenpito Juséliuksen ja hänen välillä vähentynyt ollenkaan. 19. kesäkuuta 1898 Sigrid kuitenkin kuoli 11-vuotiaana keuhkotautiin, jonka hän sai tuhkarokon jälkitautina. Tyttären kuolema oli Juséliukselle suuri järkytys, ja halusi muistaa tytärtään kaikin keinoin. Hän rakensikin Sigridin muistolle Juseliuksen mausoleumin - rakennuksen, josta hänet nykyään parhaiten tunnetaan.
Sigrid jäi Juséliuksen ainoaksi lapseksi, sillä hänen myöhemmät avioliitot Edith Petrellin ja Berta Karlssonin kanssa eivät tuottaneet Juséliuksen harmiksi yhtään lasta. Ainoan lapsensa muistoksi Jusélius mausoleumin lisäksi myös perusti 3. toukokuuta 1927 Sigrid Juséliuksen säätiön. Säätiö on vielä nykyäänkin yksi Suomen varakkaimpia säätiöitä, ja se jakaa apurahoja lääketieteen tutkimuksia varten. Sigrid Juséliuksen Säätiö perustettiin Fritz Arthur Juséliuksen (1855-1930) testamentilla, hänen 11-vuotiaana kuolleen Sigrid tyttärensä muistoksi. Säätiön tarkoituksena on tukea kansallista ja kansainvälistä lääketieteellistä huipputason tutkimusta. Se on maan suurin yksityinen lääketieteellisen tutkimuksen tukija. Tämän vuoden (2010) myöntösumma oli 15 M€.

Mausoleumin lisäksi Porin kaupungissa näkyy Juséliuksen kädenjälki massiivisen, Porin Pohjoisrantaa dominoivan Porin puuvillatehtaan muodossa. Sen hän perusti yhdessä muutaman muun liikemiehen kanssa vuonna 1898, ja toimi myös hallituksen puheenjohtajana elämänsä loppuun asti.

Aamusta iltaan

Ostaessaan vuosisadan vaihteessa Holman sahan vuorineuvos Juselius oli juuri kokenut traagisen tapahtuman, joka varjosti hänen koko myöhäisempää elämää. Juselius oli tuolloin ulkoisesti miehuutensa parhaissa voimissa, 45-vuotias, monien menestyvien sahojen omistaja – mm. Oulaisissa ja Pyhäjokilaaksossa – ja muiden tuotantolaitosten omistaja. Hänen toimestaan rakennettiin uusia sahoja, esimerkiksi Santaholman myöhemmin omistama Pirttiniemen saha Raahessa.
Kalajoella Juselius ehti käydä vain harvoin. Juseliuksen saha toimi Kalajoella kolmekymmentä vuotta, mutta sen maineikas omistaja näyttää jääneen paikkakuntalaisille melko vieraaksi. Pohjois-Suomessa toimivien sahojen ja muiden tuotantolaitosten ylijohtajana toimi Iivari Vuorinen, joka johti myös Holman sahaa. Sahanhoitajina ovat toimineet ainakin Emil Sundvall, Oskari Syrjä, Pedersen ja Cavander. Konemestareina lienevät tunnetuimmat Pihlaja ja Wahlbäck, sahanasentajista Laukka, Koskinen ja Parhiala.



















Heti Juseliuksen kauden alussa Holman yksikehäisen höyrysahan raamit alkoivat pyöriä entistä menestyksekkäämmin. Monen vuoden ajan sahattiin kolmessa vuorossa – jokaisessa 40-50 henkeä ja parhaina päivinä saha työllisti toistasataa ihmistä. Santaholman rakennuttama Jokisuun saha – vastapäätä Holman sahaa, joen toisella puolella – valmistui kivihiomoineen v. 1903. Työt Holman sahalla päättyivät Yhdysvalloista vuoden 1929 lopulla levinneen, yleismaailmallisen laman myötä. Lama pysäytti monta muutakin sahaa Suomessa lopullisesti 1930-luvun alussa. Hieman ennen sahauksen päättymistä vuorineuvos Juselius kävi viimeisen kerran Kalajoella. Hän liikkui arvonsa mukaisesti loistoautolla. Terveys oli jo heikentynyt ja matkoilla oli mukana sairaanhoitaja. F.A. Juselius kuoli helmikuussa 1930. Tuolloin Holman saha oli jo lopettanut toimintansa. Muutamaa vuotta myöhemmin Santaholma Oy osti koko sahalaitoksen ja siirsi sen koneiston muille tuotantolaitoksilleen.













Holman saha tarjosi vuosikymmenien kuluessa työtä kymmenille perheille. Etäämmältäkin tultiin, mm. Porista, Juseliuksen kotiseudulta saapui työväkeä. Usein Kalajoesta muodostui ”siirtolaisten” pysyvä asuinpaikka. Työpäivä oli 10 tuntia. Työpäivä alkoi sahalla aamulla kello kuusi. Monet joutuivat lähtemään kotoaan jo tuntia aikaisemmin, muutamat vieläkin aikaisemmin. Silloin kun kyseessä oli suuren lapsiperheen äiti, olosuhteet olivat piinallisen ankarat ja raskaa. Useiden kilometrien työmatka kuljettiin mennen tullen jalkaisin. Parhaina aikoina sahalla oli toistakymmentä hevosta, normaalisti 5-6. Talvisaikaan sahatavaraa ajettiin joen yli Ämmään, jossa Juseliuksella oli toinen lautatarha. Sahattu lautatavara kuljetettiin paattien vetämillä proomuilla Raaheen.













Santaholman sahan tavoin myös Holman saha joutui keskeyttämään toimintansa vuosina 1916-1917 työläisten lähtiessä paremman ansion toivossa halonhakkuuseen Pietarin lähistölle tai hevosineen Rovaniemen ja Kantalahden välille. Vuonna 1918 työt olivat Holman sahallakin jälleen käynnissä. Tammikuun lopulla alkanut Suomen kansalaissota aiheutti sahallakin jännitystiloja, jotka eivät kuitenkaan Onni Orasmaan ampumatapausta lukuun ottamatta johtaneet ihmishenkien menetyksiin. Sahan työt jatkuivat, mutta eräät miehet joutuivat kutsuntoihin ja rintamalle.

Holman sahan olemassaololla oli aikanaan suuri merkitys jokilaakson ihmisille. Elinkeinoelämä vilkastui ja vanha emäpitäjä Kalajoki saattoi tarjota runsaasti pysyviä työpaikkoja. Juseliuksen aikakauden päättyminen merkitsi tietyllä tavalla paikallisen sahateollisuuden pioneerivaiheen päätepistettä.

Lähdeaineisto:
Lauri Järvisen artikkeli Kalajoki-lehti 38 /1981
Lauri Järvinen Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2
Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historiaa 1865 -1975 ISBN 951-99292-0-7
Wikipedia

tiistai 19. lokakuuta 2010

Hiliman hotelli – keidas Suomen Saharassa













”Suomella on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset tutumpia?” Suomen Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä 1931.

”Kaunista hiekkaa, ihanaa ruokaa”

”Noin 8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön. Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin. Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle. Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 – jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.

Pahikkaloiden täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä. Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1920-luvulla alueella oli Oskari Kärjän perikunnan omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä Maria Saari ja myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin lottakioski.
Alkuvuosinaan kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria Rappin runsashappoinen ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen – oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi leipuriliike K. Wilhelm Orellin nisu.
Hilma Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita, kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.

Nykyaikainen massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hiliman hotelli oli tuolloin toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilima-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin supliikista – kuten mm. Kianto totesi – ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai kitaran säestyksellä.

Tulijoiden vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli parhaillaan leipomassa – Hiliman hotelli oli pitkälle omavarainen ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna Mutanen lauloi parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana kaikkien läsnäolijoiden mieliin.



















Anna Mutanen lauloi heleällä sopraanollaan ja esiintyi Hilimanhotellin parvekkeellakin.

Katso: Anna Mutanen wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anna_Mutanen

Katso Youtube Anna Mutanen Karjalan kunnailla
http://www.youtube.com/watch?v=2PNp2P5tnLM

Hilma Pahikkala lauloi itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan Marjatta ja Martti Pokelalle ja pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.

Katso Yle Elävä arkisto Martti ja Marjatta Pokela
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=93&t=581&a=4026

Katso Martti Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pokela

Katso Marjatta Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marjatta_Pokela

Juhannuksen aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan. Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla. Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen romantiikan sävyttämän hohtonsa.

Suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander, kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia ovat maailman kaikki kaupungit.

Vuoden ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilimanhotelissa. Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa – ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan asumaan Hilimanhotelliin Tito Colliander oli jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin 1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa Collianderin kristillinen vakaumus tuli selkeästi esille.

Kalajoellakin Colliander keskittyi kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut elämäkerta Ilja Repinistä, venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella. Kirjalijan puoliso Ina Colliander oli taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander Rahjan lapset. Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito Collianderin kaunokirjallisiin teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka” Tito Colliander kuvaa omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen jälkeiseen kesään.










Tito Colliander

Katso Tito Colliander Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tito_Colliander



















Maria Colliander kävi Rahjankylässä kansakoulua ja on myöhemmin usein vieraillut Kalajoella.

Vaikka vanhojen Tuomipakkojen, Lemmenlaakson ja Hilimanhotellin tunnelmaa ei enää voi aidosti tavoittaa, muistot eläkööt.

Katso Hilima ja Hiliman hotelli
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2010/07/hilma-ja-hiliman-hotelli.html

Katso Ilmari Kianto vieraili Kalajoella
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/11/ilmari-kianto-vieraili-kalajoella.html

Lähdeaineisto: Lauri Järvisen kirjoitukset