Kalastajien lukumäärä on ollut suurimmillaan Kallan kareilla 1700- ja 1800-luvuilla. Akateemikko Vilkuna on arvioinut venekuntia olleen 1760-luvulla enintään 90, mikä jo edellytti säännöllistä valkamain vuorokäyttöä. Kyseinen venekuntien lukumäärä merkitsi sitä, että karissa olisi ollut tuohon aikaan noin 270 henkilöä. Huippuluja lienevät vuoden 1852 tarkat tiedot: Maakallassa 75 ja Ulkokallassa 111 venekuntaa ja niissä 302 henkilöä. Lisäksi kirjattiin seitsemän ammattiperkaajaa, neljä lasta sekä pappi, eli kaikkiaan Kallen saarien väkiluku nousi 314 henkilöön.
Hallinnolliset asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla antaen suhteellisen tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama ”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka ovat peräisin jo keskiajalta.
Lähin esikuva on ollut Tukholman, Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan satama-ammatikuntien järjestyssääntö vuodelta 1450. Jo tuolloin mainitaan haminavoutu ja määritellään hänen tehtävänsä. Vuoden 1669 asetusta lienee noudatettu myös Kallassa, koska muutamat menettelytavat – esimerkiksi kalastamaan lähtö ja karista karkottaminen – ovat mainitun asetuksen mukaisia, tai sitten ne perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen perinteeseen.
Aikaisempaa laajempi ”uudistettu satamajärejstys” tuli voimaan vuonna 1726 ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan karinarkussa ja luettiin aina kalastuskauden alkaessa saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huoehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja haminavouti.
Karikokousten käytännön toteutuksesta ei aluksi ollut mitään erityisiä säädöksiä, mutta selvää on, jotta siihen ottivat osaa kaikki Kallaan saapuneet kalastajat; olipa heillä suorastaan painava velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla, kun edelliseksi kesäksi valittu haminavouti oli saapunut.
Keskellä karia pidettävästä kokouksesta ilmoitettiin rummuttamalla, torveen puhaltamalla tai kirkonkelloa soittamalla. Rumpuna oli alkuaan vain tyhjä silakkatynnyri, ja tämä käytäntö jatkui ainakin Ulkokallassa vielä 1820-luvulla. Varsinainen rumpu päätettiin ostaa 1784 ja se oli tarkoitettu myös ”kalastajain palvelukseen pimeinä öinä”. Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla. Vuodesta 1729 lähtien kokous- ja muut merkit annettiin lahjaksi saadulla kirkonkellolla.
Karinkokous valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Juuri valittu haminavouti luki sen jälkeen hamina-asetuksen sekä muut vuosittain edellytetyt päätökset. Edelleen huutokaupattiin reimarien asettaminen ja merkkilyhdyn huoltaminen kumpareen nenässä. Lisäksi voitiin keskustella siitä, mitä korjauksia tai muita yhteisiä toimenpiteitä tarvittaisiin. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneelle.
Kun yhteiset menot oli näin saatu selville, päätettiin karirahan suuruudesta eli siitä maksusta tai verosta, joka kannettiin jokaiselta venekunnalta. Keskeinen esi- ja toimimies oli asetusten mukaan haminavouti, jota Kustaa Vilkunan mukaan ehkä vastasi kansanomainen nimitys karinvanhin ja viimeksi karimestari. Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva kalastaja; käytännössä tehtävään valittiin yleensä haminasaarnaaja, mikäli hän tuli kariin heri pyyntikauden alussa. Saarnaaja pidettiin arvovaltaisena; sopivasti sivussta tulleena henilönä, jolla oli hyvät edellytyksen puolueettomiin ratkaisuihin. Lisäski hän oli kirjoitustaitoinen ja saattoi pitää hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin kaikki oikeudessa päätetyt ratkaisut. Kun Kallassa kuitenkin sattui useita papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pysyvä kalastaja.
Haminavoudin tärkeimpnä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen, minkä ohella hän toimitti monia yleisiä tehtäviä. Jokaisen venekunnan oli ilmoittauduttava hänelle sekä saapuessaan että lähtiessään. Haminavouti peri yhteisiin menoihin tarkoitetun karirahan venekunnilta ja tarvittaessa hän kutsui oikeuden koolle. Haminavoudin rinnalle valittiin 1850-luvulta lähtien aina 1930-luvulle asti ”karinvanhin” eli järjestysmies, joka oli samalla kirkkoväärti.
Haminaoikeus piti istuntonsa pappilassa; näin tapahtui silloinkin, kun saarnaajaa ei ollut, vaan oikeuden puheenjohtajana toimi kalastajien keskuudestaan valitsema haminavouti. Toimituksessa noudatettiin kihlakunnan oikeudelle tyypillisiä menettelytapoja. Päätösten ohjenuorana oli ”Karin lakikirja” eli edellä mainittu asetus vuodelta 1771. Usein tuomio sisälsi vain varoituksen tai kehoituksen, varsinkin jos syytetty oli tunnustanut rikkomuksensa ja pyytänyt anteeksi.
Sakkoja tuli eniten salakrouvauksesta eli viinan myynnistä. Milloin asia oli sen luontoinen, että tuomittu saattoi ja halusi siitä valittiaa, hänelle myönnettiin valitusoikeus, joka oli käytettävä kahden viikon kuluessa ja suunnattava Kokkolan maistraatille. Käytännössä valituksia tehtiin harvoin. Sakkoon tuomittu maksoi suorituksensa heti oikeuden nähden kirkkoväärtille.
Tunnetuin esimerkki on on heinäkuulta 1827, jolloin karkotuksen kohteeksi joutui talollinen Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti kannellut naapuresitaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt perättömiä syytöksiä. Kun Isolan tavat eivät varoituksista ja sakoista huolimatta ottaneet parantuakseen, karinkokous langetti yksimielisesti hänelle ikuisen karkotustuomion, jonak perusteluissa todettiin syytteen olleen ”pahan ja epäsovun alkujuuri tässä muuten rauhallisessa paikassa”. Samalla määrättiin viiden hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi veneessään Isolan Kallaan. Lisäksi tuomio päätettiin lukea julki myös Hailuodon kirkossa, jotta miehen ominaisuudet varmasti tulisivat tunnetuksi myös hänen kotiseudullaan.
Rehellisyys katsottiin äärimmäsien välttämättömäksi, koska aitat ja tuvat olivat lukitsemattomia ja huomattava osa omaisuudesta ulkona kaikkien ulottovilla.
Lähdeaineisto Lauri Järvinen Kaikuja Kallasta ISBN 951-97978-1-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti