lauantai 27. joulukuuta 2014

Kun kirkko paloi: Tulisessa pätsissä


Olimme Pehko-Eemin kanssa sonnustautuneet kirkkoon oikein kalossit jaloissa. Siihen aikaan oli muoti, että nuorilla miehillä piti olla kalossit komeuden vuoksi. Jouduimme lehtereillä lähelle urkuja, kun halusimme kuunnella, kuinka komeaa oli, kun koneella veisattiin. Saarnasta emme niinkän välittäneet. Katselimme vai kattoa ja ihmettelimme, miksi urkujen vierestä välikatosta hilseilee maali irti niin kuin sataisi lunta hiljalleen. Kivioja saarnasi pöntöstä niin kuin ennenkin. Mistä hän puhui, sitä emme seuranneet, mutta sitten havahduimme,kun Kivioja kesken saarnan kuulutti, että kirkkoväki olisi hvä ja poistuisi kirkosta sievästi, sillä kirkon tornissa on tuli irti.

Tuli haudan hiljaisuus, niin kuin kirkkoväki ei olisi heti käsittänyt, mistä on kysymys. Mutta hetken perästä tuli säpinä alhaalla, kun kaikki olisivat halunneet ensiksi päästä ulos. Minä ja Eemi emme hätäilleet, vaan katselimme kuinka lukkari Metsola rupesi kokoilemaan nuottikirjoja. Vähän ajan kuluttua tuli suntio suuren avaimen kanssa kovaa vauhtia ja painui urkujen takana olevasa ovesta torniin johtavia portaita kohti, minä ja Eemi perässä. Me odotimme portaiden juuressa, kunnes suntio sai lukon auki, Sitten suntio nosti luukkuua vähän raolleen, mutta oudotti luukun heti paikoilleen ja sanoi. ” Ei herrajunala!” Mitä hän näki se jäi meille arvoitukseksi.

Samantien hän palsai takaisin sakastiin. Me päätimme, että pelastetaan urut ja jostain löysuimme vanhan ämpärin, johon rupesimme nostamaan urkupillejä. Pian saimm ämpärin täyteen, eivätkä pillit näyttäneet vähenevän ollenkaan. Sanoin, että taitaa olla turhaa näitä nykiä, mennä¨än pelastamaan tauluja ja maalauksia.

Sillä aikaa kun me touhusimme urkujen kimpussa, kirkkoon oli tullut pelastus- ja sammustusväkeä, joka hääräsi taulujen pelastamisessa. Liityimme siihen porukkaan. Joku oli tuonut lyhykäiset tikapuut, joilla pääsi juuri akunnan laudaudlle, ja siitä oli hyvä väännell lasimaalauksia irti. Rutina kuului, mutta eivän ne maalaukset särkyneet, kun ne oli koottu pienistä palasista. Ylimmäiset lasit oliva niin korkealla, ettei tikkailta ylettynyt irrottamaan, mutta minut komennettiin tikkaitten nokkaan. Kaksi pitkää miestä otti rikkaat olkapäilleen. Jopa rupes yltämään. Niin saatiin kaikki lasimaalaukset turvaan.

Sitten lähdettiin ulos katsomaan mitä siellä oli tehtävä. Sinne oli tuotu joku kylän paloruisku. Ne olivat hartiavoimin paineltavia kyläruiskuja. Ja lisäksi Santaholman tarharuisku, joka oli vähän pienempi. Sakastinpuolipäähän oli tuotu Kalajoen pisimmät tikkaat, jotka yltivät juuri räystään alle. Minut kehotettiin viemään letkua katolle. Siinä kysyttiin rohkeutta, kun piti räystään alta kömpiä katolle, eikä ollut mitään muuta kuin peilin syrjä, mistä sai vähän kiinni. Päästin suurella vaivalla katolle ja pukkasin letkun suuttimella ikkuan rikki, josta aloitin ruiskuttaa vettä välikatolle. Mutta siellä oli niin kova paine jo kuumuudesta, että kaikki vesi tuli takaisin minun silmille, Saino katolle kirveen ja köyden. Hakkasin kirveellä reiän kattoon, johon sidoin köyden, että pääsinn vähän turvallisemmin alas. Maassa huomasin, että tooinen kalossini oli jäänyt sinne katolle. Päätin, että sitä en lähden hakemaan, vaikka en saisi kalosseja koskaan, enkä niitä ole sen jälkeen saanutkaan.

Kun sammutustyöstä oli jo luovuttu, päätin luouda viime silmäyksen kirkon sisälle. Sitä näkyä ei voi heti unohtaa, Kiipesin laisten lehtin portaita yläs, mutta tien oli tukkinut suuri arkistokaappia, jota oli yritetty saada ulos. Se oli liian suuri, eikä se mahtunutkaan portaista. Kiipesin kaapin ylitse lehterin ovelle, jossa seisoin jonkin aikaa ja katselin, kuinka kaikki penkit oliva yhtenä tulimerenä. Tuli väkisinkin mieleen, että tuollaistako helvetissä on! Lapsesta asti oli päntätty päähän että helvistissä on kaikki kuin tulisessä pätsissä.


Pauli Manninen kirjoitus Kalajok-lehdessä 1979

Ei kommentteja: